Jee! Äikän vihko löytyi, ja mistä? Koululaukustani.... Niin kaukana mutta niin lähellä. Tää on tyhmää mutta mä haluun kriittisempiä kommentteja! Mä vihaan, kertakaikkiaan vihaan sitä jos jotain mun tekemää kehutaan. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta vaihteeksi pieni, edes pieni, kritiikki tekisi hyvää.... Mutta tässä tää nyt on. Ja nimeä ei ole, miksi olisi?
P.S. Mun kädet tärisi kun kirjoitin tätä... :D Ei aavistustakaan miksi, ei aiheen takia, ehkä pienimuotoisen stressin, kuka tietää. Ja koulussa kirjoitettu on.
XXX
Ase kalahtaa kylmään laattalattiaan. Hänen ilmeensä, liian pelokas. En huuda. Mutta se toinen huutaa, huutaa omaa tuskaansa, hän tunnisti minut. Lyyhistyn. Lyyhistyn aivan aseen viereen. Nyt on se hetki. Nyt tai ei koskaan. Saan suustani yhden sanan "Antaudu". Tartun pistooliin ja tähtään häneen. Myöhästyn. Juuri kun olen painamassa liipaisinta, kaikki tummuu. Musta avaruus jossa tähdet eivät tuiki. Määrittelemättömän pitkän ajan päästä miljoonat tähdet syttyvät. Helpotuksen tunne, ja sitten miljoona syytä pelätä. Olenko mielisairaalassa? Ei, jotain pahempaa. Minä kuolin. Minä kuolin, kuolin koska hän osoitti minua aseellaan ja teki sen. Tappoi alaikäisen tytön. Viattoman, ei. Ei hän tappanut ketään viatonta, asiaankuulumatonta pikkutyttöä. Hän tuhosi suurimman esteensä. Mutta pahinta on se, että minä suorastaan kerjäsin luotia rintaani. Hiljaisuus on piinaava. Tuntien kuluttua alkaa kuitenkin valitus. Nyhkytystä, parkua, epätoivoisia huutoja. Sekuntien, minuuttien, tuntien, ehkäpä päivien jälkeen kuulen musiikin, hautajaismusiikin. Lopulta minä hyväksyn tämän. Olen kuollut ja aivan kohta kuopattukin. Kuollut kuin kivi. Tunnen helpotuksen, sieluni irtoaa jääkylmästä ruumiistani. Näen hetken ajan rakkaani. Sipaisen äidin hiuksia. Puristan veljen kättä. Kosketan isän karheaa parrakasta poskea. Ja olen vapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti